18. Saarnatuolin juurella

 

Savitaipaleen kirkko, kotikirkkoni, on minulle rakas. Sen lienevät kotikirkon aarteita esittelevää kirjoitussarjaani lukeneet voineet aavistaa. Ennen kaikkea se on minulle jumalanpalvelushuone, jonne saan pyhäpäivisin tulla, yhtyä virteen ja rukoukseen, kuunnella Jumalan sanaa ja polvistua ehtoolliselle toisten Kristusta ja anteeksiantamusta kaipaavien kanssa.

(Kuva: Kaija Lankia)

Taisin rakastua kotikirkkooni jo heinäkuussa 1977, kun kesäisenä arkipäivänä astuin ensi kertaa sisälle sen avoimesta ovesta. Hiljainen kirkko kaikkine yksityiskohtineen puhutteli. Muistan, että silmääni miellytti muiden seikkojen ohella alttarikaiteen kaaren loivan muoto, joka ei aiheuta tungosta silloinkaan, kun Herran pöytään tulevia on runsaasti.

Paikka saarnatuolin juurella, omaa palveluvuoroa odottaen ja toisen papin toimia seuraten, tuli sittemmin tutuksi reilun 21 vuoden aikana. Yritin keskittyä kuuntelemaan. Joskus katse kuitenkin pysähtyi kirkon kuoriosan eteläseinän värikkäin antiikkilasein lasitettuihin kaari-ikkunoihin ja ajatus karkasi muualle. Keltaisen ruudun lävitse pilvinenkin aamu näytti kauniin aurinkoiselta. Savunsininen taas pimensi päivän. Violetti värjäsi taivaalle aamu- tai iltaruskon. Oikein piti kurkottaa ja katsoa kirkon pohjoispuolen ikkunoista, miltä päivä ulkona todellisuudessa näytti.

Nuo ikkunat saivat miettimään, miten usein katselemme omaa ja lähimmäistemme elämää ikään kuin omien värillisten lasiemme lävitse. Samalla kuitenkin muistin Jeesuksen sanoneen ’minä olen totuus’. Hän tahtoo korjata vääristyneen ’värisilmämme’. Kuitenkaan hän ei ole ’alaston totuus’ tai ’armoton totuus’. Hänessä meille, usein koville ja armottomille, lahjoitetaan armo ja totuus (Joh.1:17). Tätä sanomaa Jumalan armahtavasta laupeudesta haluan yhä uudestaan kuulla kotikirkossani. Se on kirkon luovuttamaton aarre. Jotain siitä heijastaa myös kirkon sisutus runsaine yksityiskohtineen.