15. Lukupulpetti - tekstinlukija turva

Suomen kirkossa viime vuosituhannen loppuvuosikymmeninä toteutettu jumalanpalvelusuudistus heijastui myös Savitaipaleen kirkon sisustuksessa. Perhejumalanpalveluksissa olivat seurakuntalaiset jo usein olleet alttaritekstien lukijoina, kun kirkkoneuvosto marraskuussa 1983 päätti, että käytäntö vakiinnutettaisiin uuden kirkkovuoden alkaessa kaikissa päiväjumalanpalveluksissa. Allekirjoittaneen tehtäväksi tuli sopia hyvissä ajoin etukäteen tekstinluku- ja samalla kolehdinkantovuoroista.

Seurakunnan kirkkovaltuuston ja –neuvoston sekä eri johtokuntien jäsenet ottivat yleensä mieluusti tarjotun tehtävän hoitaakseen. Vastuuvuorossa ollut toi mukaansa oman perheensä, kyläkuntansa tai muun viiteryhmänsä jäseniä yhteiseen palvelutehtävään. Jotkut tekstinlukijat totesivat kuitenkin suurikokoisen kirkkokäsikirjan kannattelemisen olevan hankalaa, varsinkin kun sen osuminen mikrofonin jalkaan aiheutti ylimääräisiä hälyääniä. Erilaiset nuottitelineet tai muut tilapäisratkaisut taas häiritsivät ulkomuodollaan kirkon kuoriosan harmoniaa.

Monet seurakunnat olivat jo aiemmin hankkineet kirkkoihinsa lukupulpetin, jollaisia oli ollut käytössä jo keskiajalla. Jumalanpalvelus- ja musiikkijohtokunnan aloitteesta seurakunta pyysi keväällä 1986 kuvaamataidonopettaja Mirja Launoa luonnostelemaan ehdotusta Savitaipaleen kirkon lukupulpetiksi. Paikallinen puusepänverstas Viipero laati luonnoksen pohjalta piirustukset ja seuraavana vuonna lukupulpetti oli paikoillaan kirkon kuorissa.

Lukupulpetin seinissä toistuu sama peilipaneeli kuin kirkon parvien reunuspaneelissa. Näin se saumattomasti liittyy kokonaisuuteen. ”Nyt ei kukaan huomaa, vaikka polvet tutisevat lukiessa”, totesi eräs lukutehtävässä aiemmin seurakuntaa palvellut lukupulpetin valmistuttua.